Hellurei ja hellät tunteet!
Mun muuttoon on enää vain viikko ja tänään mulla oli viimenen työpäivä täällä Vantaalla. Kymmenen viikkoa huikeessa työpaikassa ja kyllä mulla meinas päästä itku työkavereita halaillessa ja viimeisiä heippoja sanoessa. Nyt vois kai sanoo, että tää kesä on virallisesti finaalissa. Huomenna palaan vajaaksi viikoksi Joensuuhun ja ensiviikon sunnuntaina hyppään HKI-Vantaalta kohti Amsterdamia.
En voi uskoa, että jäljellä on enää vain ja ainoastaan se muutto. Selvitin tieni läpi kaiken paperihelvetin muuton, opintojen ja muiden tärkeiden dokumenttien osalta hyvissä ajoin, joten jäljellä on enää vain pakkaamista *erittäin syvä huokaus* ja viimehetken paniikkishoppailua. Vihaan pakkaamista yli kaiken. Tykkään järjestellä ja suunnitella asioita, multa sujuu erinomaisesti pienellä matkalaukulla matkustaminen ja kaikki essentiaalit löytyvät aina laukustani, mutta VIHAAN itse sitä pakkamista. Sitä tavaroiden siirtelyä paikasta A paikkaan B ja vaatteiden viikkaamista ja niin edelleen. Unohtakaa ne iltapäiväkerhojen vetämiset ja koiran maksulliset lenkitysreissut, tässä olis serious business idea jollekkin rahaa tarvitsevalle- matkalaukkujen pakkaaminen!!! Mä olisin ainakin vakkariasiakas. Kaipa tääkin on osa sitä matkustamista ja sen tosiasian hyväksymistä, että olen tosiaan muuttamassa toiseen maahan.
Mun tekis jatkuvasti mieli laittaa sähköpostia sinne koululle ja kysyä, että onko mun nimi nyt oikeesti siellä listoilla? Samaa email-pommitusta voisin jatkaa vuokranantajalle, kelaan ja postiin, mutta ehkä se on myös mun mielenterveyden kannalta yksinkertaisempaa luottaa omiin silmiini ja dokumentteihin, jotka olen noista kyseisistä paikoista vastaanottanut ja lukenut. Kaiken pitäisi siis olla kaikin puolin ok.
Tuntuu hullulta, että tää kaikki oikeasti tapahtuu. Mielessäni listaan jatkuvasti asioita, joita en saa kokea, koska en ole Suomessa jakamassa niitä hetkiä perheeni ja ystävieni kanssa. Syylliseksi oloni tekee entisestään se, että en tiedä, mitä tulen kokemaan näiden asioiden tilalta. On helppoa listata kaikki, mitä tulen menettämään, mutta on erittäin vaikeata listata asioita, jotka tulen kokemaan, ja joiden takia on ok lähteä. Tässä tulen kuitenkin asian ytimeen siitä, että miksi ylipäätään haluan lähteä. Mun mielestä parasta on se, etten tiedä mitä odotan tulevaisuudeltani. Saan mahdollisuuden elää päivän kerrallaan ja luoda jokaisesta päivästä uuden mahdollisuuden tehdä siitä elämäni paras päivä. Osa ihmisistä ei voi ymmärtää logiikkaani asian tiimoilta: "Puhut noin, että kaikki järjestyy parhain päin, mutta mitä jos kaikki menee ihan pieleen?" Niin. Se on toinen vaihtoehto, joka on tottakai käväissyt mielessäni. Kaikki voi mennä täysin mönkään. Ehkä en pidä yhtään Hollannista, lakiopinnot on kuraa, ruoka on pahaa ja on perhettäkin ikävä. Mutta en yksinkertaisesti suostu ajattelemaan näitä asioita tässä valossa. Haluan ajatella, että mitä jos kaikki onkin aivan mahtavaa ja tästä tulee elämäni paras seikkailu. Matkalleni tulee varmasti vaikeita hetkiä, jolloin olen valmis hakemaan takin naulasta ja varaamaan lentoliput kotiin, mutta en halua epäilyksen viedä pois niitä hyviä hetkiä, jotka löydän pienimmistä asioista ympärilläni. En ole valmis luovuttamaan omien epäilyksieni takia, joten siksi en halua, että ihmiset ympärilläni ajattelevat minun kaatuvan omiin murheisiini ja epäonneeni. Minä pärjään kyllä. Lähden, koska tiedän pärjääväni. En lähde tälle matkalle kenenkään painostamana ja olen siitä onnellisessa asemassa, että pääsen opiskelemaan alaa, joka kiinnostaa minua oikeasti.
En osaa vieläkään käsitellä sitä tosiasiaa, että elän tällähetkellä elämää, josta olen viimeiset kolme vuotta vain saanut unelmoida.
En vaan yksinkertaisesti voi päässäni käsitellä sitä, että sain tämän kesän alussa kaiken, mistä olin unelmoinut vuosia: muutin Etelä-Suomeen unelmien työpaikan perässä, valmistuin lukiosta ja sain koulupaikan ulkomailta. Tulevaisuuteni on vielä utuinen, mutta sillä on jo vakaa suunta.
En malta odottaa, että pääsen tekemään itselleni kasan uusia tavoitteita, joita kohti voin jälleen pyrkiä vähä vähältä. Suorittajaluonnekko?
En tiedä siitä, mutta olen ainakin päättäväinen sen suhteen mitä haluan ja teen kaiken mitä se vaatii, että saan mitä haluan.
Oma työ on paras palkinto, varsinkin kun sitä voi näin jälkeen päin ihastella omien muistojen paraatipaikalta.
Näihin kuviin ja tunnelmiin!
Palaan taas pian uusien ajatusten kera.
xx
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti